En itseasiassa tiedä miten se pitäisi kirjoittaa. Speak throught the colours vai ihan vaan speak throught colours. Kuitenkin sarjakuvassa nimi sattuu tulemaan Speak Throught Colours. Eli siis tällä kertaa nimi manhwasta, joka on ehkä tähän mennessä eniten itseäni kuvaavin ja itseni näköisin sarjakuvista joita olen lukenut. Speak Throught Colours sisältää kolme erilaista tarinaa.
   Ensimmäinen tarina on Dye With Gardenias, joka kertoo nukkeja rakentavasta tytöstä ja tämän kamppailuista intohimonsa ja tulevaisuuden opiskelujen välillä. Ovatko nuket tärkeämpiä kuin tasapainoinen, varma työ? Piirros jälki on ihastuttavaa ja samoin suloinen tarina, jonka opetuksena lienee se, että on monenlaisia ihmisiä, joista toiset luovuttavat unelmiensa kohdalla, mutta myös toiset, jotka eivät voisi koskaan elää onnellista elämää ilman rakasta intohimoaan. Pitäisi olla sinut itsensä kanssa.
   Toinen tarina taas (vielä kesken), on nimeltään Imbued With Safflower. Se taas kertoo edeltävän tarinan lailla ihmisten valinnoista, todellisuudesta joka iskee unelmiamme päin ja paljastaa meille intohimojemme ja kykyjemme riittävyyden, epäilyksemme ja karun todellisuuden, jossa vain parhailla kyvyillä on mahdollisuus menestyä omalla alallaan. Imbued With Safflowerin päähenkilö on puolestaan aina maalannut ja piirtänyt. Niinpä avainasemaan näyttäisikin osuvan kankaan värjääminen...
   Sarjan idea on siis kolmen eri taiteellisen nuoren tarinat, jotka löytävät inspiraationsa ja motivaationsa epäilystensä keskeltä väreistä. Mikäli jotakuta sattuu kiinnostamaan niin löytää kys. manhwan löytämään mm. täältä:
www.mangafox.com/manga/speak_through_colors/
 

Tässä talossa seinät ovat paperia
Mä katson seitsemättä kertaa kelloa
Ja yritän silmäni ummistaa,
mutten mielestä saa sitä elokuvaa,
joka lopulta päättyikin sitten niin
traagisiin marttyyrikuolemiin.

Kuinka siinä kävikin niin
Mustaa ja valkoista laitetaan
Minun käteni maalaa maisemaa
Meidät elävältä haudataan
Kuinka siinä kävikin niin
Siskon päätä huimaa taas
Sisko tahtoo humalaan
Sä lupasit, että me ei kuolla koskaan

Mä heräsin taas siihen kohtaan,
jossa minua ammutaan otsaan
Mä olen se narri, joka naurattaa
Aina kun se sattuu sopimaan
Ja sehän on luonnollista niin
Huulet kun vaihtuu hampaisiin

Kuinka siinä kävikin niin
Mustaa ja valkoista laitetaan
Minun käteni maalaa maisemaa
Meidät elävältä haudataan
Kuinka siinä kävikin niin
Siskon päätä huimaa taas
Sisko tahtoo humalaan
Sä lupasit, että me ei kuolla koskaan

Kuinka siinä kävikin niin
Mustaa ja valkoista laitetaan
Minun käteni maalaa maisemaa
Meidät elävältä haudataan
Kuinka siinä kävikin niin
Siskon päätä huimaa taas
Sisko tahtoo humalaan
Sä lupasit, että me ei kuolla koskaan

Me ei kuolla koskaan

              - Me ei kuolla koskaan by Olavi Uusivirta -
                          www.youtube.com/watch

Ei ehkä olis taas vahteeksi parempaa kappaletta kuvaamaan mitä tänään oon tuntenu. Tuntuu että kaikki on ku joku elokuva, ollaan vaan kulisseja. Muut on ohjaajia, ite on se nukke joka asetetaan just niinku halutaan. Jos en oo siinä missä pitäis nii ihmiset ei tykkää. Kattoo kieroon. Ei nukella saa olla mielipiteitä. Ahdistaa.
  Tuntuu että ystävät nii kaukana. Mut ei ne tee sitä tahallaan. Mä nyt vaan satun olemaan tämmönen hieman ylimääränen. Tai en uskalla hakeutua ite seuraan. Ehkä se on vaan niin. En tiiä mut... onneks sai puhua. Kiitos jos tän joskus luet ja ittes tunnistat :')
   Ku kuuntelee tota biisä nii mieles menee vaan kohtaus kohtaukselta se oma tuska. Ihan ku elokuva. Intron kohal ehkä astuminen sisälle kämppään ulkoa. Ovi peräs kii. Vaatteet kaappiin. Sit nojaaminen lattial seinään, kello tikittää seinäl sumeena ja päätä kääntämättä, vilkasee sitä kelloa. Puhaltelee kylmiä sormia...
  Mustaa ja valkosta maalia kankaalle, kädellä vetäsy ikkunassa olevan maiseman yli ja kaikki muuttuu verenpunaseks ja semmoseks ku ilta-aurinko joskus on. Silmät sulkeutuu ku tulee "meidät elävältä haudataan" ja vesilasi tippuu. Sit oksentelua johonki altaaseen itku kurkussa epätoivosesti vääntelehtien ja hajoillen. Sit säpsähtäminen siitä seinän vierestä kelloa katsellessa unesta. Nukkejen kuvia.. valokuvien katsomista... lähikuva huulien puremisesta.
 Sit ku tulee taas mustaa ja valkoista nii repäsee sen valokuvan kahtia.. itkua... vetelee jollain terävällä ranteita, sit jotain pillerien vetämisiä toisel seinäl, sit juomista meikit poskilla, kattomista peiliin ja laulaminen peilikuvalle " sä lupasit me ei kuolla koskaan".
  Sit hautajaiset. Porukka kantaa arkkua, kattominen kuoppaan, tiputtaa jonku korun arkun päälle, kävelee pois, taas kohtaus huoneesta valkosilla seinillä itku silmissä ja  tytöstä maahan retkahtaneena.

Vois piirtää ton joskus.