En tiiä. Ahdistaa. Toisaalta hirvee ikävä poikakaveria ja toisaalta pelottaa että jos nään sen nii sit en kuitenkaan oo tyytyväinen ja petyn vaan. Mikä mussa on vikana? En ikinä oikeesti saa siitä ihmisestä tarpeekseni mut... sit ku nään sen... petyn jotenki aina kuitenki johonki. Siihen ku toinen ei oo niin.. välittävä. Siihen ku me ei puhuta. Peksi ei osaa puhua ja kyl mä sen tiiän mut.. se ku me ei puhuta mistään jos se ei oo joku hiton pakko.
   Sama ku sitä ei saa minnekään jos sitä ei tyyliin raahaa. "Eikö me vaan voitais olla yhessä" - joo mutta ku se ei riitä miulle. Mä tahdon muutaki ku olla neljän seinän sisäs sen ainoon ajan minkä nään sen ihmisen, kattomassa ku se dataa tai kuluttaa sen ajan kattomalla paskoja leffoja. Tai animea. On seki tietty välil kivaa mut... oikeesti. Eikö meil oo mitään muuta sanottavaa toisillemme? Oonko mä oikeesti näin tyhjä sille? Ja sen kanssa? Ja miksi siitä huolimatta se on vaan se ainoo ihminen jonka kanssa haluisin oikeesti olla ja joka oikeesti tuntuu silleen kuitenki hyvältä. 
   Ja usko. Siitä ei koskaan voi puhuu. Se on ku joku hiton muuri. Semmonen jonka pitäis yhdistää meidät ja pitää se meidän kaupunki kasas mut... jotenki tuntuu siltä ku toinen meistä seisois sil muurilla haaveilemassa ja ite koittaisin huudella sieltä alhaalta jotain mut toinen ei kuulis. Sit ku se kuulis... se ei haluis keskustella asiasta. Olis vaivaantunu. Hiljaa.
   Onko täs mitään järkeä että mä silti odotan? Odotan ja odotan ja odotan ja odotan... niin mitä? Että nähtäis kaks kertaa vuodessa? Että ehkä joku päivä meil olis sanottavaa? Että joku päivä mun ei tarviis enää pettyä? Että joku päivä me osattais puhua kaikesta, oltais samal tasol? Että joku päivä seki uhrautuis tän suhteen vuoksi eikä vaan tekis niinku siitä tuntuu hyvältä? 
   Olenko mä oikeasti se ainoa joka tässä suhteessa pettyy ja haluais olla läheisempi? Oonko mä oikeesti aina joka TARVII toista? Oonko mä ainoa joka jäis kaipaamaan jos toinen vaan häviäis tai kuolis pois? Unohtuisinko mä vaan yhtäkkiä? Ihan ku mitään ei olis ollukaa? Ihan ku mua ei olis koskaan syntynykkään? Oonko mä oikeesti se ainoo jota kiinnostaa ja joka on rakastunu? 

Miks mä en vaan osaa luovuttaa ja unohtaa? Vaikka sattuu?

Säälittävä.